Nyt toivutaan

Uudelleen julkaisu!

Tässä sitä ollaan. Maanantaina oli tosiaan leikkauspäivä ja tää viikko on pääasiassa maattu sohvan ja sängyn pohjalla.  Ajattelin tässä postauksessa kertoa itse leikkauspäivästä ja loppuun tosiaan miten toipumiseni on edistynyt.

Aika vakavaksi veti.

Leikkauspäivä

Ohjeissa kehotettiin nukkumaan hyvin leikkausta edeltävänä yönä. Mietitytti miten mahtaa onnistua, mutta sain unta yllättävän hyvin. Varattiin hyvin aikaa ajomatkaan ja ei tullut paniikkia että oltas myöhästytty. Sain syödä normaalisti aamiaisen, veden juomista piti hillitä.

Klinikalle saavuttiin vähän etuajassa mutta olivat valmiit ottamaan mut vastaan lähes heti. Johannes oli siis kyyditsemässä ja noutamassa mut myös leikkauksen jälkeen kotiin. Häntä ei valitettavasti sairaalan puolelle päästetty, joten sanottiin heipat aulassa. Siinä vaiheessa alkoi tulla vähän itku silmään.

Mut saatettiin huoneeseen, jossa vietin hetken aikaa. Mulle annettiin kylpytakki, neuvottiin vessa ja jäin hetkeksi aikaa yksin. Sielläkin taisin vähän itku silmässä olla aluksi…

Sitten saapui sairaanhoitaja, tuoden esilääkityksen. Pillereitä taisi olla kuusi. Rauhoittavaa, parit kipulääkkeet, antibiootti ja jotain… Aloin ottamaan lääkkeitä ja sitten kirurgi tuli käymään. Siinä sitten suunnitteli ja piirusti rintakehän täyteen erilaisia merkintöjä. Menin makuulle rauhoittumaan vielä hetkeksi ja sitten mut tultiin hakemaan leikkaussaliin.

Muhun laitettiin kaikenlaista kiinni; kanyyli, verenpainemittari ja jotain mistä en tiedä mitä olivat. Sitten toimenpidealue rajattiin ja mun kasvojen ja rintojen väliin laitettiin verhoa etten nää.

Sitten leikkaus alkoi.

Sanotaan näin että hammaslääkärissäkin on ollut joskus paljon pahempaa. Kaikista inhottavinta hommassa oli kanyyli ja puudutuspiikit. Näin jälkikäteen kyllä huomaa että kyllä oli vahvat rauhottavat koska on tosi hämärät muistikuvat mistään. En muistaakseni torkahtanut, vaan kuuntelin ääniä ja keskusteluja. Hoitaja välillä kysyi onko kaikki ok.

Leikkaus oli nopeasti ohi. Kun harsot otettiin pois, näin nopeasti, miltä rinnat näyttivät. Siis näin niinkun omistajan näkökulmasta. Kuitenkin aika nopeasti mut nostettiin ylös ja tukiliivit laitettiin päälle ja talutettin takas huoneeseen. Taisi rauhoittavia lääkkeistä johtua se, että hoitajien liikkeet tuntuivat tosi nopeilta.

Kun lähdettiin klinikalta ja istuin autoon niin alkoi taas itkettään. En muista kauhean hyvin syytä mutta Johannes sanoi että sanoin syyn olevan vaan hyvä ja kaikki ok. Varmaan joku helpotus.

Valmis. Kuvan jälkeen otin pienet torkut.

Toipumisesta

Pakko sanoa että yllättävän hyvin toipumiseni on mennyt. Kipuja on ollut suht vähän, enemmän on sattunut niskaan ja selkään kun ei ole tottunut makaamaan 24/7. Lisäksi maha on kipeä kun ruokarytmi on vähän mitä sattuu ja lääkkeet ei tee hyvää.

Yöt olen saanut aika hyvin nukuttua. Olen saanut itseni joka päivä ylös sängystä yhä kivutomammin ja nopeammin. Lisäksi päässyt tekemään pikkuaskareita. Se, että on suht hyvä kehonhallinta, auttaa paljon. Osaa varoa jännittämästä niitä kipeimpiä paikkoja, eli ylimpiä vatsalihaksia ja rintaa, tosin nyt nekään ei niin kipeät enää ole kun aluksi.

Tää on näköjään mun lempi filtteri. Snapchatissä on päässyt seuraamaan toipumistani ja muuta lähemmin.

Tänään olin jo äitin mukana kaupassa kävelemässä (mummovauhtia) ja sain jo nukuttua selälläni. 🙂 

Lääkeitäkin olen saanut vähentää jo reippaasti. Otan toki varmuuden vuoksi vielä.

Olen kiitollinen että toipumiseni on mennyt näinkin hyvin ja että olen saanut apua erityisesti Johanekselta. Hän on pessyt mua, tehnyt ruokaa, käynyt kaupassa sun muuta pientä mutta välttämätöntä. Siskokin kävi pitää seuraa ja äiti tuli viikonlopuksi ja tässä nyt passailee.

Kiitos. <3

Kiitos myös niille, jotka on mulle kertoneet kokemuksia ja antaneet/tarjonneet tukea. On mukavaa kun tietää, että on ihmisiä, joilla on tästä kokemusta ja ovat valmiita antamaan vertaistukea. 🙂

Teksti on "uusinta" julkaisuni Poseland-blogistani, josta blogini poistui puolisen vuotta sitten. Alkuperäinen postaus julkaistiin 4.11.2017